Uudesta vuodesta ja sen jälkimainingeista

Olimme siis viikonloppuna Tanskassa, josta on kyllä tulossa kuvia vielä. Ensin kuitenkin kertoisin noin elämästäni muutoin, tällä kertaa tällainen ei niin kivaa luettavaa oleva merkintä. Tulimme ihan kivasti Tanskasta takaisin, avaudun myöhemmin siitä, mitä mieltä olen Kastrupin (Köpiksen lentokenttä siis) asiakaspalvelusta ja sen puutteesta ja miksi melkein sen henkilökunnan takia myöhästyimme lennoltamme.

Päätin koneessa, että annan itselleni vuorokauden vapaata blogista. Sunnuntaina siis pesin vaatteita pari koneellista ja laitoin ruokaa (onneksi Helsinki-Vantaalla on Alepa joka on auki 24h, pelasti uuden vuoden päiväni, ei iso valikoima, mutta kyllä sieltä ihan perus kanakastikkeet aineet sai ostettua). Oleilin kaikessa rauhassa päättäen, että kirjoitan teille enemmän maanantaina, aloittaen reissustani ja lopettaen mahdollisesti vasta tiistaina uuden lampun ostamiseen. Meillä oli siis maanantaina töideni jälkeen edessä uusi investointi: jalkalamppu. Tämä lamppu oli katsottu valmiiksi Ikeasta.

Niinpä me lähdimme liikkeelle vieden ensin työkaverini kotiin (koska jostain merkillisestä syystä joku keksi, että on talvi ja päätti tupruttaa sitten järjestyksessä puuterilumi, jäähile, tiskirätti erilaisia hiutaleita taivaalta alas). Selvisimme Ikeasta lamppu kainalossa ja vain yhdellä heräteostoksella (muistin vihdoin ostaa pakasterasiat) suhteellisen nopeassa ajassa. Maanantaina iltaisin siellä ei onneksi ole mitenkään paljon ihmisiä.

Autoon, rampilta motarille ja sen jälkeen muistan vain Kotinörtin sanat: Pidä kiinni. Vasemmalla kaistalla ajanut auto päättikin liki tyhjältä tieltä kesken kaiken kiilata takaisin oikealle kaistalle, kun olimme samalle kaistalle siirtymässä kiihdytyskaistalta. Takaisin kiihdytyskaistalle ja sen jälkeen olo oli kuin missäkin Linnanmäen laitteessa. Takaa kuului liusuvien autojen ääniä ja myönnän, suljin silmäni koska pelkäsin. Auto oli loskaliirrossa ja pyöri (onneksi renkaidensa päällä) kahta kaistaa poikittain suoraan nokka edellä moottoritien keskivalliin. Jollain tasolla tajusin olevani edelleen hengissä, kohtalaisen hyvässä kunnossa ja mies saanut auton ajettua tien oikeaan laitaan ja kahden ihmisen kyselevän olenko kunnossa.

Olin minä, pelästyksen lisäksi en sillä hetkellä tuntenut muuta kuin pientä kipua polvessa. Polvi oli osunut hanskalokeron kanteen ja nyt siinä on pieni (noin 1cmx1cm) mustelma. Kampesin itseni autosta ylös ilman sen suurempaa kipua ja tuijotin suu auki auton nokkaa. Koko nokka oli aivan rutussa ja vaikka air bagit eivät olleet lauenneet (törmäysnopeus liian alhainen siihen) niin tunsin edelleen rintakehässäni kiristyneen turvavyö.

Minä pääsin mustelmalla ja selän venähdyksellä. Rehellisesti sanottuna en ole vielä varma onko se venähdys vai mikä, mutta selkää on alkanut jomottamaan yöllä ja menen tämän kirjoittamisen jälkeen lääkäriin. Skolioosipotilaana osaan kuitenkin sanoa, että tämä olisi voinut tulla myös siitä, että selkäni on saanut kylmää, niin tuttu on kipu ja koska selkä oireili jo päivällä ja olisin todennäköisesti kävellyt silti lääkäriin. En siis ole missään nimessä kipeä tai vahingoittunut suuresti vaan tämä on tuttua selän kiukuttelua, joka nyt sattui saamaan sysäyksen pahempaan suuntaan.

Kotinörtti selvisi olkapäiden lihasten tärähdyksellä (ratista kiinni pitämisen seuraus oletan, sai kipulääkettä ja käskyn olla treenaamatta viikkoon). Kummankaan niskassa ei ole mitään vikaa emmekä saaneet aivotärähdystä.

Se kaistalle takaisin kiilannut auto ajoi pois todennäköisesti jäämättä edes seuraamaan mitä tapahtui. En ehtinyt katsomaan rekkaria autosta, ei ehtinyt Kotinörttikään, joten jossain siellä ajelee ihminen, joka aiheutti elämäni sokin.

Takana olevat autot iskivät omat autonsa lukkojarrutuksella hyvin lähelle, mutta eivät osuneet ja isommalta liikenneonnettomuudelta säästyttiin. Kotinörtin auto on hyvin todennäköisesti lunarikunnossa ja meidät pahemmin loukkaantumiselta pelasti Kotinörtin ohjaustaito (sen mitä tuossa vaiheessa voi tehdä) ja autossa olleet erikseen asennetut kilpa-auton turvakaaret jotka puhkoivat toisen renkaan törmäyksessä. Kuten niiden kuuluukin. Auto on siis rikki, mutta me olemme hengissä. Onneksi.

Halusin jakaa tämän teidänkin kanssanne, lähinnä pyytäen, että olkaa liikenteessä varovaisia. Tämä oli elämäni ensimmäinen liikenneonnettomuus (kerran olen äidin autoon saanut kolhun parkkipaikalla omaa tyhmyyttäni vasta kortin saaneena, en laske sitä tähän).

Ei riitä, että on itse varovainen, on oltava myös muiden puolesta varovaisia. Kaikki eivät ole kuunnelleet äitien/isien/tyttärien/poikien/vaimojen/miesten/isovanhempien/jne. sanoja "Aja varovasti!" Sanoja tarkoittaa niitä joka kerta, minä ainakin tästä lähtien.

Palaan illalla takaisin normaaliin blogin päivitykseen.