Me and my books.

Viime viikolla istuin julkisessa kulkuneuvossa ja sain pidätellä kiukkuani, että en olisi räjähtänyt. Takanani olleessa neljän paikan loossissa istui perhe, jossa perheen isä puhui taukoamatta koko kahdenkymmenen minuutin matkan. Isä puhui pojastaan joka isän sanojen mukana oli tyhmä. Kokeet olivat menneet huonosti ja nyt olisi pakko tsempata kevään viimeisten kokeiden kohdalla. Pitäisi päntätä matematiikkaa ja äidinkieltä ja muistakin aineista tulisi saada hyvä numero. Olin jo tätä kuunnellessani surullinen, sen verran vilkaisin selkäni taakse meikkipussin peilin kautta, että poika vaikutti olevan ala-asteikäinen, ehkä yhdentoista.

Poika istui ihan hiljaa, en missään vaiheessa kuullut vastausta mihinkään moitintaa. Ilmeisesti poika kuitenkin nyökkäsi tai reagoi muuten, koska isä jatkoi saarnaamistaan. Jossain vaiheessa kuitenkin ilmeisesti perheen vanhemmalla tyttärellä (vaikutti saman ikäiseltä kuin Siskoni joka on kuudentoista) hermostui isän puheeseen ja tiuskaisi vastaan "Ei se näe sitä samalla tavalla, se on lukihäiriö!". En tiedä mitä isä sanoi sen jälkeen, mutta perhe istui vaieten penkissä sen jälkeen. Minä tunsin kyynelten nousevan silmiini kun mietin tyhmäksi parjaamisen sanoja, mietin mitä kaikkea poika käy läpi koettaessaan hahmottaa tekstiä joka vaikuttaa yhdeltä mustalta mössöltä. Hahmottaa numeroita ja laskea päässään yhteen kun se on täysin käsittämätöntä. Ennen kaikkea mietin sitä häpeää, jota poika eittämättä tuntee joutuessaan lukemaan ääneen tai vastaamaan päässälaskuihin, jonka muut osaavat laskea heti ja opettajakin tuijottaa sinua, että miten niin et osaa vastata.

Minulla todettiin lukihäiriö vasta lukion ensimmäisellä luokalla. Olen muutenkin hieman omituinen lukihäiriötapaus. Olin nimittäin peruskoulun musiikkiluokalla jonne toki piti pyrkiä ja jonne pääsin. Käydessäni testeissä totesi testin pitäjä, että rytmitajuni on työntänyt pois lukihäiriötä. Ne eivät viihdy samassa päässä. Kolme kertaa viikossa musiikkia pelkästään koulun puolesta on auttanut hahmoituskykyäni valtavasti. Silti tunnistan itsessäni valtavasti oireita, jotka olen oppinut iän myötä piilottamaan tai jotka olen yksinkertaisesti vain kiertänyt tavalla tai toisella. Tai joista olen opetellut pois, väkipakolla.

Kerroinkin sunnuntaina Äidistäni ja miten hän kuukausi toisensa jälkeen jaksoi pitää sylissään keittiön pöydän ääressä ja käydä aapista läpi. En vaan yksinkertaisesti hahmottanut kirjaimia samalla tavalla kuin muut. Yritin ilta toisensa jälkeen, monesti myös itkua vääntäen, saada selville mitä ihmettä siinä tavutetussa tekstissä oikein luki. Sinnikkään yrittämisen jälkeen se sitten valkeni. En tiedä mikä oli lopulta se taikakeino joka auttoi hahmottamaan kirjaimet. Sen jälkeen nimittäin luin todella paljon. Kirjojen maailma avasi kokonaan uusia maailmoja ujolle tytölle, jolla oli kuitenkin valtavan aktiivinen mielikuvitus.

Luin myös itsekseni ääneen. Pelkäsin tunnilla tilaisuutta, jossa piti lukea ääneen. Edelleen sanat hyppivät riveillä jos luen ääneen, mieleni lukee paljon nopeammin kuin mihin suuni pystyy. Myös kirjoittaminen tuntui puurolta, opettelin väkisin kirjoittamaan siistiä käsialaa, ilta toisensa jälkeen kirjoitin päiväkirjaa, en siksi, että olisin ollut varsinaisen innostunut siitä, vaan halusin muiden saadan selvää käsialastani. En halunnut olla muista poikkeava, joten opettelin väkisin. Ääneen lukeminen auttoi myös oppimaan. Vaikka sitten sitä romaanin tekstiä.

Enemmän kuin lukemista tai kirjoittamista, pelkäsin päässälaskuharjoituksia. Kertotaulut eivät meinanneet millään upota päähäni. En edelleenkään osaa kahdeksan kertotaulua, se on täysin käsittämätön kokonaisuus. Opettelin ulkoa rimpusuja, opettelematta varsinaisesti kertolaskuja. Löysin vastauksen käymällä päässäni rimpsun läpi ja pysähtymällä oikeaan kohtaan, en suinkaan laskemalla. Tässä auttoi se musiikin mukanaan tuoma rytmitaju, kun rimpsussa oli tietty rytmi, muistin sen helpommin. Muistan edelleen kirkkaasti tilanteen, jossa meille annettiin kuudennella luokalla jo vähän hankalampia päässälaskuja ja en vaan yksinkertaisesti ymmärtänyt laskua. Kaiketi siinä oli kertomista vähennystä ja vielä plussaustakin. Muistan muun luokan naurun ja opettajan tuskastuneen tiuskauksen "Miten sä et voi osata?". Voitte arvata, että matematiikka ei sen jälkeen kiinnostanut pätkän vertaa.

Selvisin kuitenkin peruskoulusta kohtalaisilla numeroilla läpi. Runsas lukemiseni antoi laajan sanavaraston joka ilmeisesti helpoitti äidinkielen tunnilla sen päiväkirjan kirjoittamisen lisäksi. Minun kouluaikanani kirjoitettiin aineita, sanavarastosta oli apua. Matematiikka kuitattiin sillä, että en nyt vaan ollut matemaattisesti lahjakas. Vieraat kieletkin luistelin läpi ei-niin-hyvillä-numeroilla. Minua pidettiin humanistina, äidinkielen numeroni oli aina kiitettävä, samoin monien muiden aineiden, en muista että olisin koskaan saanut historiasta tai uskonnosta kymppiä huonompaa. Miksi? Koska niillä tunneilla riitti kuuntelu. Muistan kuulemani ja vielä lukiossakin sain osasta kursseista kiitettäviä vain koska olin tunneilla paikalla ja kuuntelin. Kokeisiin lukeminen ei varsinaisesti ollut se vahvuuteni. En meinannut millään muistaa lukemaani, ei oppikirjoihin saatu samaa flowta kuin romaaniin jonka maailmaan upota.

"Onko kukaan testannut sulta lukihäiriötä?" Kysyi lukion englannin opettajani hiljaa palauttaessaan ensimmäisiä aineitamme. Pudistin päätäni ja opettaja jatkoi palauttamista jatkamatta aiheesta muiden kuullen sen enempää. Tapa josta olen edelleen todella kiitollinen. Tunnin jälkeen jäin luokkaan pakkaamaan laukkuani ja opettaja totesi "Sun aineen numero on seitsemän ilman todistusta, todistuksen kanssa se on kymppi". Tuijotin opettajaa ja lopulta tulivat ne kyyneleetkin silmiin. En siis sittenkään ollut tyhmä. Musiikkikorva oli jo aikaa sitten tottunut poimimaan vieraiden kielien sanoja, siksi siis osasin puhua englantia, mutta en kirjoittaa sitä. Ahaa-elämyksen määrää on vaikea kuvailla helpotuksen huuhtoessa läpi. Tämän takia ymmärsin eri aksetteja, luin ja puhuin sujuvasti englantia, vaan en kirjoittanut. Tämän takia selvisin ruotsilla ja saksassa turistina, mutta numerot laahasivat hätinä hyvksyttyinä. Tämän takia joudun tarkistamaan aineeni kolmeen kertaan kirjoitusvirheiden varalta enkä silti meinannut nähdä niitä. Tämän takia se matematiikkakin oli ollut niin mahdottoman vaikeaa.

Kielten numerot nousivat "paikoilleen". Äidinkielen opettaja katsoi todistusta hämmästyneenä, hänelle olin ollut vain huolimaton. Matematiikan numerot? Ne pysyivät samassa, kun kiinnostus lakkasi jo ala-asteella, niin sieltä on vaikea nousta. Yritin silti. Lukion fysiikan- ja kemianopettajani taikoi jaksollisen järjestlmän päähäni tunnin jälkeen toteamalla, että alkuaineita voi ajatella oktaaveina. Tuttu vertauskohta antoi ymmärrystä siihen, mistä oikein on kyse. Hän tosin olikin naimisissa peruskoulun musiikinopettajani kanssa ja tiesi, että ymmärrän musiikin teoriasta paljon enemmän kuin fysiikan laiesta.

Lukion Ahaa-elämyksen jälkeen päätin, että mikään lukihäiriö ei estä unelmia. Opettajat saivat todistuksen, YTL ei. Tiedän, se olisi pitänyt palauttaa, mutta halusin päästä läpi omillani. Pääsinkin ja pääsin kouluun johon halusin. Luin tenttikirjoja ääneen kasetille ja kuuntelin niitä. Vaikka oppimistapa oli rasittava, mutta se oli tapa jolla opin. Kuuntelin koulumatkat ja muutkin matkan lukemisiani. Kirjoitin vieraita sanoja ylös, opettelin väkipakolla ammattisanaston englanniksi ja ruotsiksi. Kun joku oli kertonut, miten minä opin muistamaan niin huomasin oikeasti oppivani. AMK opetus oli osittain "Lukekaa itse" tyyppistä, missäpä korkeakoulussa ei olisi? Luin itselleni ääneen, kuuntelin tunnilla.

Olen onnekas lukihäiriöni kanssa. Tekstin käsittely alleviivaa sanoja, jotka on kirjoitettu väärin. Kun oikein tuijotan, niin kyllä minä monta kertaa sen virheen näen. Musiikin opetus ja alkeellinen rytmitaju korjasivat oppimisvaikeutta pois. Samainen musiikkikorva opetti kuuntelemaan aksetteja ja vieraita kieliä, poimi uusia sanoja. Tosin se tarkoittaa, että tänäkin päivänä aksettini joka kielessä muuttuu pitkälti ympäristön mukaan, viikonloppu ystävien luona Taipalsaarella niin se on mie-sie.

Numerot ja etenkin kertotaulut ovat edelleen vaikeita hahmottaa. Papereiden aakkostaminen takkuaa edelleen. Olen kehittänyt ja keksinyt tapoja, joilla kiertää näitä. Vaikka oma lukihäiriöni on lievä, niin silti muistot tyhmäksi tuntemisesta kun ei vaan hahmota jotain asiaa ovat iskostuneet syvälle mieleeni. Vasta tällä viikolla voin kirjoittaa kohtaamastani asiasta ilman, että raivostuisin sen enempää.

Aivoissani joko ajattelen suomeksi tai englanniksi. Mutta jos luen/kuulen toista, en voi ajatella toisella. Jos vaikka kirjoitan tekstiä englanniksi, en välttämättä ymmärrä Kotinörtin kysymystä suomeksi. Kielen vaihtaminen päässäni on äärettömän hankalaa, jos sitä joutuu tekemään "alvariinsa".  Monet lukihäiriöiset saavat lisäaikaa kokeissa eivätkä pysty keskittymään metelissä. Tässä kohdassa se rytmitaju ja musiikkiluokka ovat olleet korvaamattomia, vuosien opettelulla pystyn sulkemaan metelin pois. Avokonttorin puheensorinan tai musiikin. Monesti musiikki myös tuo hiljaisuuden. Tutut kappaleet auttavat keskittymään, poistavat muun metelin enkä keskity enää siihen musiikkiinkaan ollenkaan.

Lukeminen ja laskeminen tulevat kovin monelle itsestään selvyytenä, minulle eivät. Niitä on opeteltu ja pärjään elämässä, varsin hyvin oikeastaan. Ei se koskaan ole helppoa, mutta sisulla tämän kanssa on pärjännyt. Ehkä se on opettanut elämässä pärjäämistä muutenkin, ei yksi lukihäiriö nyt voi estää unelmien toteutumista. Se tarkoitti enemmän töitä, mutta ei se tarkoita, että se olisi mahdotonta.

Onko teillä kokemusta lukihäiriöstä? Lukihäiriöstä voi ja kannattaa lukea enemmän sivulta Lukihäiriö.fi, tehdä vaikka pikatestin tai ainakin silmäillä kysymykset läpi. Ei, tämä ei ole maksettu mainos tai mainos muutenkaan vaan elävää elämää, ehkä toive kaikille opettajille ja vanhemmille. Testauttakaa lapsenne jos vähänkin epäilette, mitä aikaisemmin lukihäiriö saadaan selville, sen paremmat mahdollisuudet lapsella on ja nopeammin hän oppii sen, että ei ole tyhmä, hän vaan oppii eri tavalla. Sille alkussa kertomalleni perheelle, sen isälle tahtoisin sanoa, että poikasi ei ole tyhmä. Hän näkee maailman eri tavalla kuin sinä ja sen pitäisi olla rikkaus.

Kaikille teille, jotka kärsitte luki- ja/tai hahmotushäiriötä: Tämän kanssa oppii elämään! Älä anna lukemisen vaikeuden rajoittaa elämääsi. Ne tavoitteet voi saavuttaa kyllä! Lukeminen, siitä huolimatta että se on vaikeaa, avaa uusia maailmoita ja antaa paljon. Siitäkin huolimatta, että se takkuaa ja on vaikeaa niin yritä silti. Se yrittäminen palkitaan vielä. Mikään ei saa seistä unelmiesi edessä!

Pitkällisen tekstin keskeltä oikein hyvää keskiviikkoa kaikille!

Here is a long story about how I learned to read and how tought it was for me to study before I was told: "You're not stupid, you just have reading dis order, it ok, you'll learn in a different way". Long way has come for me to be here.

To all you have a great Wednesday and hope you are all well!

Kaikki kuvat/All Photos: http://weheartit.com