Mielensäpahoittaja ja poika.

Aimo Räsänen ja Esko Roine
Kuva @ Petri Kovalainen

Maailma on näyttämö.
- William Shakespeare -

Kun Helsingin kaupunginteatteri ilmoitti saavansa kahdeksan näytöksen verran Esko Roinen 70-vuotis juhlanäytöstä Mielensäpahoittaja ja poika ohjelmistoonsa ehdin empiä hetken. Empiminen kostautui sillä, että liput menivät hetkessä. Miksi ihmeessä se empi, Esko Roinehan on sen suosikki? No niinhän hän on, mutta syys- ja lokakuussa on niin paljon kaikkea kalenterissa, että epäilin ehtimisen kannalta asiaa. Vaikka teatteria rakastankin, niin haluan antaa esityskselle kaikkeni, en sinne päin käydä katsomassa miettien samalla muuta. Isäpuoleni päätti kuitenkin toisin ja istuinkin jokusen järjestelyn tehtyäni seuraamassa näytelmää sunnuntaina alkuillasta. Järjesteleminen kannatti, missasin ehkä jokusen muun menon, vaan sain tilalle teatterielämyksen.

Tampereen Työväenteatterin lavalta HKT:n lavalle tuotiin näytelmä, joka on syvästi Suomalainen. Se on kauniissa katkeruudessaan upea kokemus, vaikka komedia niin todella paljon tunteita pintaan nostattava kokemus. Kukin kokee sen tavallaan, itselleni tällä kertaa komedian ja tragedian raja oli todella häilyvä. Näytelmä nosti pintaa useita ajatuksia ja monia niistä paljon vanhemmin kuin olisin voinut etukäteen edes arvata. Eikä se suinkaan ole huono asia.

Lienee turha sanoa, että Esko Roine oli mahtava kuten oli Aimo Räsänenkin. Kun näytelmä pohjaa niin vahvasti kahteen näyttelijäsuoritukseen on lopulta aivan sama, miltä kaikki muu näyttää. Lavastus ja puvustuskin oli toimivaa tottakai, vaan kyllä tämä oli ennen kaikkea näyttelijöiden esitys.

Onko joku teistä nähnyt tämän jo? Tai menossa katsomaan? Tampereellahan kantaesitys olikin jo viime vuoden puolella ja näytökset jatkuvat tänäkin syksynä.

Hyvää tiistaita!