Vakavuusongelma

Heidi Herala ja Jari Pehkonen
Kuva: Mirka Kleemola

Kun menet teatteriin, jos todella heittäydyt näytelmään, et mieti sitä vaan olet itse siinä.
- William Kraft - 

Sain viikko sitten upean mahdollisuuden päästä seuraamaan Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa esitettyä näytelmää Vakavuusongelma. Yleensä kirjoitan teattereista samantien, jos en seuraavana päivänä niin siitä seuraavana, mutta Vakavuusongelman kohdalla oli tehtävä poikkeus. Willian Kraftin lainaus nimittäin osui todella oikeaan tämän näytelmän kohdalla. Olin hiljattain kohdannut vastaavan tyyppisen ongelma työelämän puolella, kuin mikä Heidi Heralan hahmoa kohtaa näytelmässä yhdessä kohdassa ja siinä kohdassa voin todeta, että lainaus piti täysin paikkansa. En enää vain seurannut näytelmää tai miettinyt sitä vaan konkreettisesti eläydyin tilanteeseen niin vahvasti, että vain viikon takaiset tunteet nousivat katsomossa todella pintaan. Tässä kohdassa on sanottava, että ne eivät suinkaan olleet positiivisia tunteita.

Sen takia myös näytelmästä kirjoittamista oli venytettävä, tunnekuohussa kirjoitettu teksti tuskin olisi tehnyt näytelmälle millään tavalla oikeutta, vaan antanut haukut aivan suotta. Kyseessä kun ei nimittäin ole huono näytelmä. Näyttelijäpainotteinen kylläkin, pakko on sanoa, että joka ikinen hahmo on uskottava ja ohjaaja on puristanut näyttelijöistä aivan kaiken mahdollisen lavalla irti. Oma suosikkini (näin vähemmän yllättäen ehkä) oli Heidi Herala, vaan koskapa Herala ei olisi suosikkini. Siinä mielessähän olen epäkiitollinen katsoja, että joitain näytelmiä menen katsomaan vain näyttelijän takia, aiheesta viis ja myönnän Heralan olevan yksi heistä. Uutena tuttavuutena itselleni sen sijaan tuli Eppu Pastinen ja on sanottava, että nuoren miehen (kai sitä saa sanoa nuori, kun on itse 9 vuotta vanhempi?) loistava suoritus. Jos hyvin käy, on Pastinen seuraava näitä seurattavia näyttelijäitä. Alkaa muuten olemaan kasassa aika moinen määrä hiljalleen.

Eppu Pastinen ja Heidi Herala
Kuva: Mirkku Merimaa

Vakavuusongelman nerous onkin siinä, että näytelmä marssittaa lavalle useamman hahmon joihin katsoja voi samaistua. Antaa perspektiiviä siihen toisen ajattelutapaan samalla kun antaa osittain vahvankin samaistumiskohdan jollekin toiselle. Näytelmä saa ajattelemaan, isojakin asioita, myös miettimään omaa ajatusmaailmaa, miksi ihmeessä edes ajattelen näin ja mistä se oma ajatusmaailmani oikein kumpuaa. Kaiken teatterin ei aina kuulu olla hersyvän hauskaa farssia tai hulvattoman mukaansatempaavaa musikaalia. Aina aika ajoin on hyvä pysähtyä näydelmän edessä, joka saa oman ajatusmaailman sekaisin ja miettimään useampaan kertaan omia arvoja. Sen vakavuusongelma toteuttaa, onneksi pieni pilke silmäkulmassa kuitenkin.

Hyvää perjantaita ja ihanaa uutta viikkoa!

Eppu Pastinen ja Jari Pehkonen
Kuva: Mirkku Merimaa

Seuraa blogiani // Follow my blog:

Kommentit