Olemme syntyneet olemaan aitoja, emme täydellisiä.
Bongasin taanna viikolla Marjukan blogista tämän Näin valehtelen netissä -haasteen. Haaste aiheutti ajattelemisen aihetta sen verran itselläni että ajattelin näin lauantain kunniaksi siitä postauksen kirjoittaa. Aika moni bloggaaja on samaan haasteeseen tarttunut jo, en sinällään tiedä onko tässä mitään uutta tai maailmaa mullistavaa näissä vastauksissani, mutta aika ajoin sitä haluaa itsekin näitä asioita ajatella ja samalla nämä ajatukset jakaa.
Itse pidän kauniista kuvista, omiin silmiini kauniista. Sitä voi sitten miettiä tottakai onko se muille kaunista vai ei. Mutta kaunistelenko niitä vai otanko vain kun vastaan tulee? Alla vastauksia tämän haasteen kysymyksiin omasta puolestani.
Totta vai ei? Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan some-ystävällisiä ja kauniita kuvata.
Ei. Menen niihin hotelleihin jotka ovat matkakohteessa hyvin saatavilla ja tällä hetkellä: jotka ovat lapsiystävällisiä ja perheelle sopivia. Ai teillä on leikki puisto pihalla? Tulemme sinne! Ravintoloissa olen aina läynyt vähän huonosti, mutta menen ennen kaikkea hyvän ruuan perässä. Saatan bongata somesta paikan, mutta haluan tietää myös oliko ruoka hyvää, ei vain oliko se kaunista katsoa. Tapahtumissa en oikeastaan käy, mutta elämässä jossa se tarkoittaa aikaa pois lapsen luota jos tapahtumaan menee niin some ei ole ensimmäisenä mielessä.
Valitsenko sen sijaan mitä kuvaan niissä paikoissa joissa olen? Valitsen. Valitsen omaan makuuni kauniin jutun kuvattavaksi. Tämä siis jos kuvaan, mutta palataan siihen myöhemmin.
Totta vai ei? Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.
Totta ja ei. Sisustamisessa olen todella huono, joten mietitään kattausta ja pukeutumista tämän kanssa. Saatan kattaa ja laittaa aamupalani niin että se on kuvattavampi kuin mitä se yleensä olisi kun vaan survon marjat ja jugurtin blenderiin. Tosin teen tämän vain jos aamulla on aikaa, arkena etenkin se aika on kortilla. Blogissa jossa on pääosin asukuvia olisi aivan turha sanoa, että en miettisi vaatteiden kanssa joista pyydän Miestä ottamaan kuvaa. Mietin, mutta se ei tarkoita ettenkö ylipääään tykkäisi erilaisista vaatteiden yhdistelmistä. Mutta jos sama kokonaisuus on päällä pari päivää putkeen niin ei sitä paria päivää putkeen blogiin laiteta. Siinä mielessä siis totta, mutta enemmän kyse on toistosta. Ennemmin keksin miten yhdistellä vanhoja juttuja keskenään ja joskus en vaan enempää ajattele.
Totta vai ei? En ota itsestäni kuvia tai InstaStories-videoita ilman meikkiä.
Totta. Tosin en ota Strories videoita oikeastaan muutakaan. Minulle on liki joka päiväinen rutiini laittaa ripsiväri ja tummentaa olemattoman värisiä kulmia. Muutoin saatan kulkea ilman meikkiä. Toki, vastasin tähän kysymykseen ajatellen blogiani ja sen SoMea. Omassa Facessani olen julkaissut myös kuvia ilman meikkiä. Että mietinkö enemmän tämän puolen kanavia. Mietin.
Totta vai ei? Teen asioita ja kerron blogissa asioista, joiden tiedän tulevan henkilöbrändiäni.
No onhan se tavallaan. Koetin vähän laajentaa sinne nörtimmälle puolelle tätä blogiani ja varmasti se urheilukin tulee vielä takaisin. On sanomattakin selvää, että en kirjoita blogiini kaikkea mahdollista. Enkä tule koskaan kirjoittamaankaan. Se, että ajattelenko tässä henkilöbrändiäni vai yksityisyyttäni... Niin, itse koen sen yksityisyys-asiana.
Totta vai ei? Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.
Käsittelen kuvat, mutta en jaksa todellakaan miettiä omaa naamaani niiden kanssa. Säädän vähän kontrastia ja kirkkautta yleensä. Talvella enemmän. Mutta se on kuvassa kokonaisuudessaan. Että jaksaisin oikeasti jotain kuvaa tämän enempää hioa tuntuu jotenkin todella kaukaiselta ajatukselta. Mietinkö miten kuvissa poseeraan? Tottakai mietin, mutta toisaalta kuka meistä ei haluaisi olla kuvisa edukseen? Aitoa? Minusta on. Ei se tee epäaitoa, että vaikka katsoo kameraan omien varpaiden sijaan.
Totta vai ei? Silottelen elämääni blogissa.
Totta. Koska haluan pitää blogin postiivisena paikkana. Tämä ei ole koko elämäni, tänne en halua kirjoittaa niitä elämän nurjempia puolia mielellään ollenkaan. Minulle tämä on paikka jossa ajattelen kivoja juttuja enkä kirjoita tänne sen syvällisempää analyysia juurikaan mistään. Jos se on siloittelua, niin silloin se on sitä.
Totta vai ei? Bloggaajien elämä on glamouria.
Ei minusta. Kirjoitin ennen joka päivälle postauksen. Olin paljon aktiivisempi ja juoksin erilaisissa tilaisuuksissa. Ajattelin monta hetkeä sen mukaan voiko sen kuvata vai ei. Kunnes totesin, että en jaksa ajatella asiaa enää valokuvien kannalta. En jaksa kirjoittaa enää joka päivä. En jaksa enkä halua sitoutua blogiini niin paljon.
Tottakai menetin valtavan määrän lukijoita sen päätöksen myötä muutama vuosi sitten. Etenkin kun hiljenin käytänössä pariksi vuodeksi vaikka kuinka koetin jaksaa kirjoittaa. Enää en ota samanlaista painetta tämän kanssa. Kirjoitan sen mikä jaksan ja ehdin. Kohtalaisen säännöllisesti kuitenkin, mutta en halua olla se joka ajaa itsensä loppuun bloggaamisen takia. Ei enää.
Totta vai ei? Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.
Onhan noita tehty tässä matkan varrella monta. Nykyisin aika nollassa ovat ja omasta halusta. Varmasti alkuaikoina tein yhteistöitä joihin en enää lähtisi mutta toisaalta sitä kasvaa ihminen tässä kahdeksan vuoden aikana.
Sellaisia nämä omat vastaukseni. Edelleen pidän blogin paikkana, jonne haluan kirjoittaa postiivisia juttuja. Oman näköisiäni. Tämän viikon keskustelu kehopositiivisuudesta oli aihe joka melkein sai kirjoittamaan, mutta rehellisesti vain melkein. Vaikka aihe on tärkeä ja itselle erityisen herkkä, niin ehkä juuri siksi se jäi pois.
Tämä on tavallaan siloittelua, valita sen mistä postaa, mutta sitä varten blogit ovat kirjoittajansa näköisiä. Jotta voi valita.
Upeaa lauantaita!
