11.12.2016

Kaksi vuotta elämäntapamuutoksesta


En ehkä ole siellä vielä, mutta olen lähempänä kuin eilen. 

Kaksi vuotta sitten kirjoitin tämän tekstin siitä, miten haluan olla terveempi ja miten haluan oppia syömään oikein. Kipuilin monen asian kanssa kroppani suhteen tuolloin ja teen niin ajoittain edelleen. Kerroin haluavani oppia syömään oikein, enkä ajatellut liikkumista ollenkaan. Kuvissa on vasemmalla puolella vuoden 2014 marraskuun kuvia, oikealla viimeisen kuukauden tai kahden aikana otettuja kuvia. Ihan rehellisesti, näytän onnelliselta noissa kahden vuoden takaisissa kuvissa, mutta en sitä ole. Kävin silloin läpi valtavia muutoksia työelämässä, itseasiassa se suurin pommi oli vielä tuossa vaiheessa tapahtumatta. Olin muuttanut kohtuu äskettäin ja elämässä moni asia oli vasta asettumassa uomiinsa. Aikaa porjektille ei oikeastaan olisi ollut.

Mutta olin niin kyllästynyt omaan kehooni, voin siinä niin pahoin, että halusin tehdä asialle jotain. Ajanpuute, jaksamisen puute... Kaikki ne olivat toissijaisia, aikaa olisi ja jaksamistakin riittäisi, jos vaan saisin syömiseni kuntoon. Uskoin oikeasti, että hoikkana minulla olisi enmmän aikaa. Taistelin aamupalan kanssa kauan, pääosin myös itselleni sopivan ruokarytmin kanssa. Olen mussuttaja ja ahmija. En tiedä pääsenkö koskaan niistä eroon, edelleen syöminen vaatii valtavan määrän keskittymistä jos haluan tehdä sen edes jotakuinkin oikein. Ja minun on tehtävä se oikein, rasva ei kropasta muuten lähde. Alusta saakka sanoin, että tämä on elämäntapamuutos, ei laihdutuskuuri. Sitä se on ollutkin, en ole jättänyt juhlimatta jos sellainen tilaisuus on tullut, halusin oppia tavat loppuelämääni varten enkä voi lopun elämääni sanoa "Ei kiitos, olen dietillä".

Sain opeteltua aamupalan syömisen, jugurttia ja marjoja on se, mikä sopii itselleni. Yhditettynä erilaisilla pähkinöillä, siemenillä ja muilla rouheilla. Edelleen saatan jättää aamupalan väliin, se on huono asia, mutta niin vahva on luontainen vatustus sille, että en sitä söisi, että en ala sen kanssa tappelemaan niinä aamuina kun en vaan pysty. Välipalat sen sijaan muistan arkisin kellon tarkasti, johtuen pääosin siitä että työkalenterissa on sille muistutus. Skyr on oma valintani sen kanssa, proteiinia sopivassa määrin. Joka maanantai haen kaupasta viisi niitä matkalla töihin. Tylsää ehkä, onneksi siinä on niitä makuvaihtoehtoja. Muun ruuan kanssa syön kotiruokaa, teen sen itse ja samalla mittaan kaiken ylös. Töissä syön eväät, mutta useammin kuin kerran viikossa menen myös ulos lounaalle. Senhän takia Helsingin keskustassa on upeita lounaspaikkoja, että niissä syödään eikö?


Vuoden 2015 syksyllä hankin vihdoin salijäsenyyden. Halusin pudottaa painoa ensin pois ja mennä vasta sitten salille. Suurin pelko ei ollut oikeastaan se, että hajottaisin itseni kuten koitin myös itselleni uskotella, suurin pelko oli korvien välissä. Läski salilla. Naurettaisiinko minut sieltä ulos? Se pelko, oli ensin voitettava ja painoa saatava pudotettua. Jälkikäteen ajatellen, tein siis edelleen sitä suurinta työtä nimen omana korvien välini kanssa, en kroppani kanssa. Menin kuitenkin salille ja kävinkin siellä, enemmän tai vähemmän ahkerasti aina 2016 kevääseen saakka jolloin edessä oli stoppi. En kyennyt, enkä jaksanut. Siinä vaiheessa töissä tulevat haasteet löivät jaksamisen kanssa polvilleen. Tunnistin oireet sentään ajoissa: Oli valittava oma pää ja sen jaksaminen, tai itsensä loppuun kiskominen pakottamalla salille. Sali jäi, kävin kävelyillä ja puursin läpi tuskallisen puoli vuotta töissä.

Kipuilin koko kesän liikumattomuutta (koitin mennä salille aika ajoin, kävelylle pääsin useammin) ja ruokailua, kunnes syyskuussa lopulta päätin, että menen takaisin ja jatkan oikein syömistä. Paluu oli yllättävän helppo, asiaa edisti huomattavasti Polarin aktiivisuusranneke, jonka kanssa liikuttua tuli enemmän ja enemmän. Hiljalleen, vaikeimman kautta ymmärsin, että liikunta on se joka saa minut syömään oikein. Edelleen en voi totaalikieltäytyä kaikesta, mutta voin olla kohtuudessa. Liikkuminen auttaa siihen, että sanon ei kiitos epäterveellisyyksille. En ole ihan varma missä vaiheessa näin tapahtui, mutta tapahtui kuitenkin. Liikunta pitää erossa siitä, että mussuttaisin koko ajan. Edelleen saatan aika ajoin ahmia herkkuja, mutta se jää siihen yhteen kertaa.

En ollut vielä tyytyväinen syksyllä, rehellisesti en ole vieläkään. Kuukausiin mitään ei ole tapahtunut vaa'alla, mutta se onkin ainut missä ei ole tapahtunut. Vaatekoko on pienentynyt, en olisi koskaan uskonut tätä sanovani, mutta osalla merkeistä on yläosassa käytössä koko M (alaosassa siitä saanee vain haaveilla, mutta elän lantioni kanssa). Senteissä mitattuna, vaikka vaka näyttääkin liki samaa lukua koko ajan syyskuusta saakka on muutos tapahtunut. Sentit ovat lähteneet vyötäröltä, lantiolta, käsistä ja jaloista. Tilalle ovat tulleet hartiat ja jaksavat lihakset, rinnanympärys on kasvanut eikä suinkaan rasvan takia. Lihakset jotka reipas vuosi sitten eivät jaksaneet nostaa penkissä edes 20kg tangon painoa tekevät lyhyitä sarjoja (vaikeasti, mutta tekevät) 40kg kanssa. Käytännösä vuodessa se, mihin pystyi vuosi sitten on yli tuplaantunut niin kyykyssä kuin maastavedossakin, joka ikisessä liikeessä. Ennen kaikkea tekniikka on puhdas ja liikkuvuus on parantunut valtavasti. Voimahakuisella harjoittelulla yhdistettynä kehonhallintaan tuskin voi odottaakaan, että paino putoaa vauhdilla. Vaikka epätoivo välillä iskeekin vaa'an kanssa, niin silti tämä on se sopivampi vaihtoehto. Salin väliin jättäminen ei ole. Se ei ole siinä määrin vaihtoehto enää, että otan työmatkoille mukaan jo lenkkikamat ja kun Barcelonassa oli vaihtoehtona sali hotellilla niin olin sielä kolmena aamuna.  Vihdoin, rutiini.

Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että voisin mennä vaatekaupassa ottamaan sen vaatekoon 42 jokaisella merkillä, alaosan 44:stä puhumattakaan. Ongelma vaan on vähän eriskummallinen: Jouduin lahjoittamaan pois kahdet farkut jotka mahtuivat kyllä lantiolta ja vyötäröltä, mutta reidet ja ennen kaikkea pohkeet eivät enää mahtuneet kunnolla. En silti luopuisi niistä lihaksista, unohdetaan ennemmin siis farkut jotka ovat tiukat myös pohkeista, onhan noita olemassa bootcuttejakin.


Kun katson noita vanhoja kuvia, en voi kuin miettiä, miksi koskaan päästin itseni kuntoon, jossa päivittäisten asioiden tekeminen oli raskasta? Lopulta, en koskaan tule varmaan olemaan ihannepainossani jos tuijottaisin vain painoindeksiä. Jo vuosi sitten lihakseni painoivat kehonkoostumuksessa sen verran kun olisi hyvä, että painaisin kokonaisuudessaan. Enkä ole valmis luopumaan niistä lihaksista. Vaikeinta on edelleen korvien välissä. Näen peilistä edelleen ajoittain sen saman kehon kuin noissa vasemmalla olevissa kuvissa. Näen edelleen vain painon. Näen sen, mitä joskus olin. Vasta kun laitan kuvat vierekkäin, viimeisessä mukana myös vuoden takainen kuva, niin edes näen sen eron. Enkä siltikään ole ihan varma ymmärränkö, en meinannut tunnistaa itseäni vasemmanpuoleisista kuvista.

Sokeus omalle kropalle on eittämättä se suurin haaste, voittaa oma korvienvälystä on se haaste, joka on edelleen voitettava. Kroppa haluaa liikuntaa ja se haluaa syödä terveellisesti. Vielä kun uskoisi itsekin, että kyllä se olen minä. Kaivoin kaapista erään vanhan suosikkihameeni tuolta ajalta, sellaisen jonka muistan olleen tiukka ja istuneen 2015 kesällä jotenkuten ok. 2014 loppuvuodesta se ei istunut oikeastaan ollenkaan ja se oli hyvin epämukava päällä (tämän postauksen hame). Kiskaisin hameen päälleni avaamatta edes nappia tai vetoketjua. Sen takia sen säästinkin, jotta kun on päivä kuten tuolloin ja kaikki tuntuu siltä, että en ole edennyt mihinkään voin sovittaa noita vanhoja vaatteita, edes tuota yhtä.

Kaksi vuotta sitten ajattelin, että haluan kropan, joka on hoikka ja se oli ainut tavoitteeni. Vuosi sitten halusin auttaa sitä prosessia liikkumalla. Tänä päivänä sanon, että se sama hoikkuusihanne, joka oli tuolloin on ihanne johon en halua enää palata missään vaiheessa. Haluan ennen kaikkea lihakset ja kehonhallinnan takaisin. Se ei tarkoita tikkulaihaa, siihen pääsisin vain nälkäkuurilla yhdistettynä pelkkään aerobiseen liikuntaan ja siihen en ole valmis. Sen verran rakastan ilmestyneitä hartioita ja selkälihaksiani (päärynävartalolle aika harvinaista herkkua), että pysyn voiman haussa edelleen. Yksi tavoite on pysynyt samana koko kahden vuoden ajan: Haluan olla terve. Se on edelleen se pääasiallinen tavoite, veriarvojen ja lääkärin mukaan sitä olenkin. Mutta se lienee tavoite josta ei voi lipsua missään vaiheessa.

Vaikka vielä on edessä matkaa, niin pitkälle on myös tultu. Hiljalleen.

Hyvää sunnuntaita!


16 kommenttia:

  1. Tsemppiä vain <3. Samoja ongelmia omankin elämäntapamuutokseni kanssa, minulla myös terveydelliset syyt (syöpä, puhjennut diabetes, kolesteroli, verenpaine) kuviossa mukana. Tämä syksy löi minut polvilleen töiden takia ja liikunta jäi täysin, en jaksanut enää 10-14 -tuntisten työpäivien jälkeen liikkua yhtään. Paino nousi taas ja huomenna kuulen verikokeiden tulokset. Vaatekoon pieneneminen on aina suuri ilonaihe, nautitaan siitä tunteesta ja koitetaan löytää se aika liikunnalle. Polarin ranneke on aivan loistava motivaattori. Usko vain sitä kehonkoostumistulosta ja mittanauhaa, kyllä se oma pääkin ne tulokset vielä uskoo :). Vielä kerran tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pauska! Minulla terveydelliset olivat onneksi mahdollisia ja alkavia, siinä kummasti haluaa puskea kaiken pois niin kauan kun voi. Ja noin pitkien työpäivien kanssa en ihmettele ollenkaan, että ei jaksa. Toivottavasti kokeet antoivat hyviä tuloksia!

      Paljon tsemppiä ja jaksamista sinne myös!

      Poista
  2. Eron kyllä huomaa, hienoa työtä! :)

    VastaaPoista
  3. Onnea onnistuneesta elämäntapamuutoksesta!

    VastaaPoista
  4. Eron huomaa ja hienoa että olet ottanut asian ajan kanssa käytäntöön! Liian nopeasti tehdyt muutokset yleensä ei ole pysyviä, toki jokaiselle käy eri asiat. Tsemppiä tulevaan mikäli alaspäin painoa haluat vielä viedä :)

    hanna
    www.hannamariav.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä nopeita olen kokeillut sen verran monta kertaa, että tiedän kokemuksella, että se ei toimi. Alaspäin kyllä, mutta en lihasten kustannuksella, vielä voisin osasta rasvaa luopua :) Kiitos Hanna!

      Poista
  5. Tärkeintä on se miltä näytät omissa silmissäsi -niin henkisesti kuin peilikuvana. Ihailen motivaatiotasi elämäntaparemonttiin ja sinnikästä pyrkimystäsi kohti tyytyväisempää sinua! Upeaa Satu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, vielä on matkaa ja pää näkee vanhan kropan mutta vähitellen :) Kiitos Pauliina <3

      Poista
  6. No joo alku ihan ok, mutta vielä on matkaa XL-kokoon

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikea ja vasen ovat vaikea asia 6h yöunien jälkeen ;)

      Poista
  7. Hyvä Satu, hienosti olet tehnyt pitkäjänteistä työtä ja eron näkee, varmasti ennen kaikkea tuntee hyvinvoinnissaan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja. Kyllä se on hyvinvoinnissa tuntee eniten, suurin plussa ehdottomasti.

      Poista
  8. Kuinka paljon olet pudottanut painoa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokonaispainoa vai paljonko rasvaa on pudonnut pois? Kokonaispainosta on lähtenyt 30kg, rasvaa on lähtenyt toki enemmän lihasten kasvaessa tilalle.

      Poista

Kiitoksia kommentistasi, piristävät aina päivääni!